Eilen vierailin erään melko tuoreen äidin luona ja hän teki juuri sen mitä salaa jännitin. Hän hymyili minulle söpösti ja antoi babynsä syliini.
Olisin saattanut ujostelusta johtuen kieltäytyä, mutta miltä sekin nyt näyttäisi raskaana olevalta naiselta. Minustakin on tulossa äiti, tällaiset jutut pitää siis handlata coolisti, ajattelin.
Yritin vaikuttaa itsevarmalta ja siltä, että tämähän on tietenkin maailman helpoin juttu. Oikeasti jännitin muun muassa sitä, että entä jos tyyppi alkaakin itkemään.
Näin mielessäni huoneessa olevat ihmiset jotka tuijottaisivat minua silmiään pyöritellen. Nolo äiti, huono äiti, eihän se osaa mitään, he ihan varmasti ajattelisivat.
Pitelin babya sylissäni ja pyysin häntä telepaattisesti olemaan itkemättä. Onnistuin siinä yllättävän pitkään kunnes hän ei enää jaksanut kuunnella ajatuksen voimalla välittämiäni viestejä.
Tästä seurasi pieni inahdus, joka sai minut luopumaan hänestä oitis. Juttelin muka rennosti, että nyt taidat haluta isin luokse ja olin huojentunut kun sain luovuttaa hänet pois.
Hetken mietittyäni päätin tulla kaapista ulos kertoen, että minua jännitti. Pikkuisen äiti jakoi kokemuksiaan toisinaan myös häntä kohdanneista riittämättömyyden tunteista ja peloista liittyen siihen, että entä jos ei osaakaan.
Silmissäni äiti toimi ihanasti babynsa kanssa, mutta oli huojentavaa huomata hänenkin olevan ihminen. Keskustelu helpotti oloani ja jopa inspiroi minua.
Minun ei tarvitse osata heti tai olla täydellinen supermama. Riittää kun elän tätä elämää, olen oma itseni ja opin samalla. Aikamoinen ihana, pelottava ja villi seikkailu tämä kaikki.
Rakas pikku tyyppini, ihanaa kun olet siellä. Mennään hetki kerrallaan ja ihan rauhassa. Minua jännittää ja jopa pelottaa välillä, mutta me pärjätään kyllä. Minä pidän sinusta huolta ❤
Vastaa