Vatsani on kasvanut ja mieleni on rauhoittunut yllättävän paljon. Pahaolo on vielä läsnä lähes kaikessa mitä teen ja oma sänky on edelleenkin tutuin paikka arjessani. Pikkuinen tuleva maailman kansalainen on vatsassani 17 viikon ikäinen.
Aikaisemmin kipuilin jatkuvan huonovointisuuden kanssa ja olin sille toisinaan jopa vihainen. Suorastaan kiukuttelin sille. Samalla jännitin työkiemuroita ja etenkin sitä, etten sängystä käsin pysty tienaamaan rahaa. Keikkatyöläinen kun ei saa saikkupalkkaa.
Ihmissuhde-sekavuus stressasi ja tuntui kuin suuri massiivinen jättiläinen olisi hypellyt tasajalkaa unelmieni päällä. Ei yksinkertaisesti ollut hyvä olla.
Toisinaan raskaudestani kertoessani minulle sanottiin, että on kaunista kuinka odottavat äidit aina hehkuvat. Heissä oli kuulemani mukaan jokin ihan erityisen heleä vibraatio. Minua oksetti ja heleyttä tunsin korkeintaan rukouksissani.
Mielessäni kävi, että olen epäonnistunut hehkumaan. Raskaudestani olin iloinen, mutta oloni tuntui aivan kauhealta. Huomasin kokevani siitä jollain tavalla syyllisyyttä. Siis siitä olosta.
Päätin kuitenkin, että nyt on muutoksen aika. Hetkessä tapahtuisi vain päätös ja loppu tulisi aikanaan. Pikku hiljaa, askel askeleelta. Oli aika antautua ja antaa elämän virrata samalla itseään rakastaen tai ainakin sitä opetellen.
I dont know where im going, but im on my way. En muista ketä lainaan tässä, mutta juuri nyt olen samaa mieltä. Kiitos tästä kokemuksesta sinne jonnekin…
Vastaa